Henkireikänä laulaminen ja tanssi, luonteena ujous ja epävarmuus...

...Ei ole kovin hyvä yhdistelmä vai mitä? No mut mulla se pitää paikkaansa. Mä oon rakastanut laulamista lapsesta asti, mutta inhoan laulaa varsinkin yksin edes yhden ihmisen edessä (poislukien joku johon oikeasti luotan), koska mä oon aivan tajuttoman ujo. Vaikka tosi moni jotka on kuullu mun laulavan kehuu mun ääntä niin siltikään mä en uskalla. Mä laulan yleensä vaan sillon kun oon yksin ja oon varma ettei kukaan kuule. Mä muistan yläasteelta kun yks kaveri mulle sanoi että mulla on aivan älyttömän hyvä lauluääni, mut ongelma on siinä etten mä uskalla laulaa muiden edessä. Tohonkin lienee riitti syyks ne pari ihmistä, jotka haukkui mun äänen ihan lyttyyn kun joskus erehdyin jonkin musiikkiteeveeltä tulleen biisin yhteydessä laulamaan niin että he sen kuulivat.

Toinen musiikkiin liittyvä ja mulle erittäin rakas harrastus on tanssi, jota oon harrastanut 8 vuotiaasta asti eli sen kymmenen vuotta. Mut senkin kohdalla oli pari vuotta sitten lähellä luovuttaa, koska tuntu (väliillä tuntuu vieläkin) että vaikka kuinka kovasti treenaan niin en vaan kehity enää. Mulla on tosi paljon ammattitanssijoita kavereina ja väliillä seuraan tosi kateellisena heidän esiintymisiään, koska he on kaikki aivan älyttömän hyviä. Mä sain lapsena kuulla olevani tosi hyvä tanssija, mut nykyään en oo sellasta kommenttia kuullut pitkään pitkään aikaan. Toki taso on koventunu aika reippaasti ja koreografiat yms on paljon haastavampia kun ennen, mutta silti. Tuntuu että ennen oli helpompi hallita kehoaan eri liikkeitä tehdessä ja nykyään, varsinkin kun omistaa niinkin pitkät raajat mitä mulla on, se vaan on hirveen paljon vaikeempaa. Enkä mä kaipaa mitään täydelliseks kehumista tai ole itserakas, koska tiedän että mulla on tosi paljon edelleen opittavaa, mutta varsinkin tanssiopelta saadut kehut piristäis joskus kummasti mieltä, koska siinä kohtaa tuntee oikeesti oppineensakin jotain.

 

Vaikka mulla on erinäisiä hankaluuksia edellä mainittujen asioiden kanssa, niillä on kuitenkin mulle tosi tärkee merkitys. Yläasteella mulla oli vaihe, jolloin mä en luottanut yhteenkään ihmiseen, enkä siis voinut kertoa mistään kenellekkään. Silloin mun pelastus oli tanssiminen ja laulaminen. Ne oli ainoat keinot purkaa ajatuksia, kun ei ollut ketään kelle puhua. Joskus ne on sitä vielä nykyäänkin. Silti mä tuun varmaan ikuisesti olemaan se ujo, laulamista rakastava tanssijatar.