Yksinäinen susi

Erään toisen blogin lukeminen inspiroi mutkin kirjoittamaan siitä, kun on omasta tahdostaan yksinäinen, mutta silti ei ole yksin. Mut on helppo luokitella ns. yksinäiseksi sudeksi; Mä vetäydyn pois isoista porukoista, koulussa välituntisin mulla on aina napit korvilla ja mua ei nää viikonloppusin rälläämässä alkoholin kanssa isoissa porukoissa kaupungilla. Koulussakin kuitenkin viestitän aika paljon Markolle, eli en kuitenkaan varsinaisesti ole koskaan yksin.

 Tällainen musta on vuosien aikana tullut. Toki mäkin tiedän sen tunteen, kun tekisi miltei mitä tahansa, että saisi sen jonkun ihmisen vierelleen, joka ymmärtäisi sen ulkopuolisuuden tunteen, mikä pään sisällä on. Mut on koulussa jätetty tahtomattani yksin, suljettu porukan ulkopuolelle. Liikuntatunneilla mä olin aina se viiminen, joka valittiin joukkueisiin ja sillonkin vaan, kun oli pakko. Se kuitenkin opetti mut selviytymään asioista ja elämästä yksin ja tavallaan teki musta vahvemman ihmisen. Lisäksi oon ala-asteen alimmilta luokilta asti joutunut/saanut olla yksin kotona porukoiden tehdessä pitkää työpäivää. Siihen kuitenkin tottui.

Mulla oli jossain vaiheessa melko laaja kaveripiiri ja nautinkin siitä. Kuitenkin, yksi toisensa jälkeen, tavalla tai toisella sain huomata, että monet "kaverit" todellisuudessa levittelivät mun asioita pitkin kyliä ja muutenkin haukkuivat selän takana. Sen jälkeen mulla oli pitkä vaihe, etten oikeasti luottanut keneenkään, en yhteenkään ihmiseen. Nykyisin mulla on pari erittäin hyvää ystävää, joita kuitenkin näen kohtalaisen harvoin. Mulla on kuitenkin myös Marko. Musta on tullut varovaisempi luottamuksen suhteen ja tällä hetkellä ainoa, johon luotan täydellisesti ja jolle kerron ihan kaiken, on Marko. Tässäkin suhteessa minä ja Marko ollaan todella samanlaisia. Markoa termi "yksinäinen susi" kuvannee ehkä minuakin paremmin; Sillä on vaan pari kaveria, mutta mistään syvällisestä ei sekään kerro kenellekkään muulle kuin mulle.

Asia, jonka takia monen ihmisen on ollut aika hankala mua hyväksyä on se, että mä arvostan sitä, kun puhutaan suoraan. Sain Yhdysvalloissa kokea niin paljon käytännössä valehtelua, että kaikki on hyvin, kun mikään ei ollut oikeastaan hyvin. Nämä pielessä olevat asiat sain kuitenkin kuulla monen mutkan kautta, kun ei pystytty sanomaan asioita suoraan. Silloin päätin, että mä en rupea asioissa kiertelemään vaikka mikä olisi. Totuus voi sattua, mutta valhe sattuu vielä enemmän. Aivan sama, mitä ihmiset musta sen suorapuheisuuden takia ajattelevatkaan! Osittain suorapuheisuuden takia viihdyn paremmin miesten kuin naisten kanssa, vaikka jotkut on siitäkin jo jotain draamaa aikaiseksi saaneet.

Mitä uusiin ihmisiin tulee, pystyn tutustumaan ihmisiin, mutta en kovin nopeasti, tai helposti päästä ihmisiä näkemään pintaa syvemmälle. Se johtuu varovaisuudesta, mutta myös siitä, että samalla testaan kuka oikeasti tahtoo mut elämäänsä ja kuka vaan esittää.