"Kuulen kuiskauksen! Soi kellot juorujen! Teitkö sen mitä kaikkialta kuulen?..."

Ajattelin tässä yo- ja ruotsin uusintakokeeseen valmistautumisten välissä tulla taas hiukan avautumaan asioista tänne. Luin nimittäin yhden mun todella hyvän ystävän blogia tossa äsken ja hän oli kirjoittanut hankaluudesta luottaa ihmisiin enää nykyään. Se johtuu lyhyesti sanottuna siitä, että hän erosi exästään vuodenvaihteessa ja se ero on nyt paisunut vähän suuntaan jos toiseen liian suureksi. Tämän takia myös niitä pettureita paljastuu kummaltakin puolelta. Itse olen edelleen ystävä molempien kanssa, mutta se ei ole läheskään aina mitenkään helppoa. Tilanne on nimittäin se, että he kaksi eivät ole enää väleissä keskenään, mutta koska kaveeraan molempien kanssa, minun täytyy olla todella tarkkana kuinka paljon puhun asioista kumpaankaan suuntaan. Puoltakaan en voi valita, koska on vain sana sanaa vastaan, joten en voi tietää, kuka loppujen lopuksi teki sen virheen. Toisen kohdalla kävi jo se pahin mahdollinen keväällä, että kerroin vastapuolelle harkitsemattomuuttani liikaa joten nyt tämä jätetty osapuoli ei kunnolla valitettavasti voi minuun enää kunnolla luottaa. Se harmittaa aivan älyttömästi, koska tiedän sen petetyksi joutumisen tunteen paremmin kuin hyvin.

Itse olen erinäisten tilanteiden kautta päätynyt myös siihen tilanteeseen, että nykyään en voi luottaa enää keneenkään tässä kaupungissa kahta ihanaa ihmistä lukuunottamatta (toinen tämä jätetty osapuoli). Kaikki muut ovat sokeasti uskoneet niitä juoruja, joita minusta levitellään ja kääntäneet selkänsä minulle, sekä käskeneet muita pysymään poissa mun luota, koska en kuulemma ole sopivaa seuraa kenellekkään. Toinen vaihtoehto on, että ne mulle tärkeet ihmiset on muuttaneet toisiin kaupunkeihin. Ärsyttävin asia tässä on se, että näitäkin kahta ihmistä, joihin vielä luotan, näen hyvin harvoin, koska toinen heistä on tällä hetkellä intissä ja toinen kun on kokki, niin tekee pitkiä päiviä töissä. Näin ollen heitä näen ehkä maksimissaan pariin kertaan kuussa.

Sentään jotain positiivistakin on tapahtunut: Eksästäni alan olla vihdoin pääsemässä pikkuhiljaa ylitse. Toki saatan päivisin vielä miettiä häntä, enkä pystyisi kuvittelemaankaan aloittavani uutta suhdetta vielä, mutta en ainakaan enää halua repiä itseäni kappaleiksi joka kerran kun häntä mietin. Enkä tasan myöskään kaipaa häntä enää takaisin. En kelvannut hänelle sellaisena kuin olen, mutta ehkä joku päivä mäkin vielä oikeesti kohtaan sen ihmisen, jolle oikeesti kelpaan kaikkine virheinenikin. Sitä hetkeä odotellessa aion vaan keskittyä elämiseen. Ei se maailma pudonnut radaltaan kuitenkaan, vaikka aluksi siltä tuntuikin. Mulla on kuitenkin edelleen ihmisiä ympärilläni, jotka ei aja mua pois luotaan.

Tällä hetkellä elelen niin sanotusti varjojen mailla, mutta ehkä ajan myötä se aurinko pääsee taas kunnolla paistamaan munkin elämään. Oon selvinnyt ennenkin yksin, miksen siis selviäisi nytkin? Ehkä tää oli se syy miksi sain niin kylmällä kädellä kaikkea niskaani jo yläasteella. Joku valmensi mua tätä tilannetta varten. Nyt mä osaan jo pärjätä yksinkin ja luomaan itse oman onneni. En roiku muissa ihmisissä, enkä pakota niitä jäämään mun elämään, koska ne jotka oikeesti tuntee mut, pysyvät kyllä vaikka mikä olisi. Mulle tulee vielä tilaisuus iskeä takasin, ja kunnolla.

Muuten ei oikeastaan ole nyt tapahtunut mitään erikoisempaa. Musikaaliin liittyen mulla alkoi tänään tanssivalmennus ja ihana tuntiopeni Ulpu on sielläkin koreografina <3 Ens torstaina meillä abeilla on sadan aamun bileet ja se tarkottaa päivän pyjamassa hillumisen lisäks että illalla me suunnataan baariin pitämään hauskaa. Lisäks sain joku aika sitten ilmotuksen että mulle tulee 3kk sisään kutsu tutkimuksiin ja mahdollisesti leikkaukseen tän polven vanhan vamman takia. Siinä siis epäillään nivelkierukan repeemää joten saas nähdä kuin käy.